Kopteriryhmä - melkein jo legenda?

KOPTERIRYHMÄN SYNTYTARINA

"Tarina tarinoiden joukkoon"

Syksyllä 2022 vaelsimme Tapio Huhdanpään kanssa legendaarista Torahampaan lenkkiä. Reitin korkeimmalla kohdalla, kääntöpisteessä, kohtasimme espanjalaisen vaeltajan. Pitkätukkainen mies, reppu selässä ja peukalot repunviilekkeissä, kulki pää kumarassa polkua eteenpäin kuin mies, joka tiesi mihin oli menossa – tai ainakin esitti tietävänsä. Kiveen maalattu opaste kertoi: "Fataga 7 h".

Arvelin miehen olevan matkalla Fatagaan ja kysyin hänen reittinsä tarkoitusta. Oikein arvasin – hän oli matkalla kylään, aikoi kävellä sinne ja palata kotiin vaimonsa kyydissä. Nokkelaa, että vaimo oli mennyt edeltä autolla.

Ajatus jäi itämään. Entä jos mekin kulkisimme tuon salaperäisen reitin? Kartat esiin, reittitutkimus käyntiin – ja kiinnostus vain kasvoi. Päätimme lähteä. Koska reitti oli meille tuntematon, päätimme tehdä siitä tiedusteluretken: pieni, hyväkuntoinen ryhmä, kevyt varustus ja avoin mieli.

Vuosi vaihtui, ja päätös vahvistui. Lähtöpäiväksi valikoitui lauantai 14.1.2023. Aamulla kello seitsemän kolme miestä – minä, Tapio ja Kari – suuntasimme kohti Fatagaa. Suunnitelma oli selvä: vaeltaa perille ja palata Maspalomasiin Fatagasta klo 18.20 lähtevällä päivän viimeisellä bussilla.

Aamu oli viileä ja miehet hiljaisia. Aurinko nousi horisontista lämmittämään selkäämme. Me etenimme tutuksi tullutta Torahampaan reittiä pitkin. Lopulta saavuimme kohtaan, jossa olimme aiemmin tavanneet espanjalaisen vaeltajan. Siitä käännyimme kulkemaan kohti uutta, jännittävää polkua – "Fataga 7 h".

Aurinko paistoi nyt selkämme takaa, ja polku erottui selkeästi. Vaellus sujui kepeästi, ja noin kolmen tunnin kuluttua vastaan päräytti joukko moottoripyöräilijöitä. He pysähtyivät, ja kysyimme reittiä Fatagaan. Olimme oikeilla jäljillä. He neuvoivat, että kävelyreitti erkanee hieman ennen kuin polku laskeutuu kylään. Kiitimme, jatkoimme matkaa ja nautimme välillä eväitä auringon lämmössä. Kävimme myös ihastelemassa Fatagan kanjonin jylhää reunaa ja näimme kylään johtavan autotien.

Puolenpäivän jälkeen saavuimme kylän yläpuolelle. Fataga levittäytyi allamme, 200–300 metriä alempana. Mutta alas vievä rinne oli kuin vuoristorata ilman kiskoja – jyrkkä ja arvaamaton. Etsimme polun alkua, mutta turhaan. Kello lähestyi kahta, ja oli tehtävä päätös: joko lähdemme etsimään uutta reittiä alas tai palaamme samaa tietä takaisin ennen auringonlaskua. Valitsimme jälkimmäisen. Pettymys kirveli, mutta koti kutsui.

Paluumatka alkoi reippaasti. Mutta pian huomasimme, että aurinko paistoi nyt suoraan kasvoihin – toisin kuin aamulla. Polku, joka aiemmin oli selkeä, katosi valon ja varjojen leikkiin. Pian olimme eksyksissä. Yritimme haravoida maastoa, mutta polkua ei löytynyt. Maspalomasin ranta näkyi jo kaukaisuudessa, joten päätimme suunnata sitä kohti – kuin Lapissa konsanaan, kun suunta on selvä ja maisema avara.

Edessämme kohosi harjanne kahden kanjonin välissä. Se näytti johtavan suoraan kohti määränpäätämme, ja kiirehdimme sen harjalle. Kello oli 16.00, kun harjanne päättyi kuin veitsellä leikaten. Edessä, vasemmalla ja oikealla, oli kymmeniä metrejä suoraa pudotusta. Ei polkua, ei vaihtoehtoa. Takaisinpäin olisi matkaa 10–20 kilometriä. Aurinko laskisi kahden tunnin kuluttua.

Katsoin tovereitani ja kysyin: "Onko nyt se hetki, kun pyydetään apua?" Tapio nyökkäsi ja sanoi: "Kyllähän sen aika alkaa nyt olla." Päätimme yksimielisesti: "Maksoi mitä maksoi – tilataan helikopterikyyti kotiin."

Kaivoin puhelimen esiin ja soitin hätänumeroon 112. Onneksi kenttää riitti. Pian langan päähän saatiin englanninkielinen päivystäjä. Kerroin tilanteemme: olimme jyrkänteen päällä, umpikujassa, ja aurinko oli laskemassa. Sijainnin paikantaminen oli haaste, kunnes ehdotin, että lähettäisin sijaintimme WhatsAppilla. Sain numeron, lähetin sijainnin – ja pian tuli vastaus: "Tiedämme missä olette." Vielä varmistettiin: "Oletteko kanjonin pohjalla vai harjanteen päällä?" – "Harjanteella", vastasimme. "Pysykää paikallanne. Pelastuskopteri on tulossa."

Heti puhelun päätyttyä näimme, kuinka pelastuskopteri nousi ilmaan Bahia Felizin terminaalista. Se lähestyi, kaartoi yläpuolellamme – ja katosi sitten takaisin Fatagan suuntaan. "Ne ei nähneet meitä", arvelimme. Mutta päätimme pysyä ohjeessa: ei liikuta. Ilta viileni. Kaivoimme tuulenpitäviä vaatteita esiin, jaoimme niitä ja eväitä. Tapion rusinat tekivät hyvin osottelijoille kauppansa. Mietimme jo varasuunnitelmaa: jos kopteri ei tule, jäämme yöksi ja palaamme aamulla tuloreitille etsimään polkua.

Sitten – kuin jännitysnäytelmässä – alkoi kuulua kopterin ääni Fatagan suunnalta. Kello oli 18.10. Aurinko oli juuri hyvästelemässä horisonttia laskeutuakseen lepäämään sen taakse. Kopteri saapui, näki meidät ja alkoi etsiä laskeutumispaikkaa. Kerran se jo laskeutui niin, että jalakset hipaisivat maata, mutta paikka oli liian kapea. Uusi yritys – ja nyt kone laskeutui harjanteelle. Ovi aukesi, ja ulos astui ensihoitaja, joka huusi Karille: "Hattu pois päästä!" – propellien pyörre olisi vienyt sen mennessään. Karin hämmästynyt ilme syöpyi pysyvästi mileeni.

Meidät talutettiin vuorotellen kumarassa koneeseen, turvavyöt kiinni ja moottorit ulvoen nousimme ilmaan. Matka kohti Bahia Felizin terminaalia alkoi. Koneen perämiehelle mainitsin palvelleeni Suomen ilmavoimissa – hän nyökkäsi ja kertoi sen heti kapteenille. Ilmeisesti ja tovottavasti se teki vaikutuksen?

Laskeuduimme terminaalin eteen. Oli maksun aika. Kysyin varovasti: "Paljonko tämä lysti maksaa?" – "Ei mitään", kuului vastaus. Yritimme tarjota 20–30 euroa kahvirahaksi, mutta he kieltäytyivät. "Me haluamme vilpittömästi auttaa ihmisiä", he sanoivat. Olimme hämillään ja kiitollisia.

Vielä oli yksi haaste: miten kotiin? Kysyin taksia, ja meidät ohjattiin istumaan terminaalin eteen. Hetken kuluttua taksi kaartoi pihaan. Matka jatkui. Jäin kyydistä San Agustínissa, toiset jatkoivat Playa del Inglesiin.

Kun avasin kotioven, Mirja katsoi minua yllättyneenä ja kysyi:

"Nytkö sinä jo tulit?"

Hymyilin. "Tulin. Kopterilla."

Mitä opimme 14.1.2023?

Kun vuoristo kutsuu, se ei aina kerro, miten pääset takaisin.

• Vaellusryhmässä on oltava aina vähintään kolme henkeä. Yksi voi loukkaantua, toinen jää auttamaan – ja kolmas hakee apua. Yksin olet vain tarina odottamassa loppuaan.
• Maspalomasin takainen vuoristo ei varsinaisesti eksytä – mutta se johdattaa sinut helposti umpikujaan, jossa jokainen suunta on väärä.
• Saaren huipuilta näet meren lähes kaikkialle. Suunta on selvä, mutta tie sinne ei ole.
• Pelkkä kompassisuunta ei riitä. Reittien ulkopuolella eteneminen voi muuttua kiviseksi painajaiseksi.
• Yhtäkkiä huomaat: joka puolella on rotko. Takana jyrkänne, edessä tyhjyys. Umpikuja ei aina näytä siltä kartalla.
• Paluu voi tarkoittaa kymmeniä lisäkilometrejä. Ja kyllä – ylämäkeen.
• Polku, joka aamulla oli selkeä, katoaa iltapäivän vastavaloon kuin kangastus. Aurinko selän takana on vaeltajan paras ystävä.
• Vasten aurinkoa kulkiessa polku häviää. Silloin kuljet enemmän toivon kuin tiedon varassa.
• Vaella vain merkityillä reiteillä. Ne on tehty syystä – ja usein verellä, hiellä ja eksyneillä jaloilla.
• Vettä ja energiaa on oltava mukana enemmän kuin luulet tarvitsevasi. Nälkä ei kysy, missä olet.
• Vaatteita on oltava niin, että pärjäät yön yli tuulisessa vuoristossa. Koska joskus yö tulee, vaikka et sitä suunnitellut.
• Taskulamppu ja tulitikut eivät paina paljoa – mutta niiden puute painaa pimeässä.
• Jokaisella ryhmän jäsenellä tulisi olla oma pieni ensiapupakkaus. Koska joskus juuri sinä olet se, joka kaatuu.
• Puhelinverkko katoaa jo noin 10 kilometrin päässä Maspalomasista. Silloin olet yksin.
• Säästä puhelimen akkua. Viimeinen prosentti voi olla se, jolla kutsut kopterin.
• Päätä avun pyytämisestä ennen auringonlaskua. Pimeässä ei pelasteta ketään – ainakaan helposti.
• Ryhmässä on hyvä olla edes yksi, joka osaa englantia. "Help!" on hyvä alku, mutta ei riitä pitkälle.
• Hätänumeroon 112 saa yhteyden WhatsApp-viestillä numeroon +34 606 412 112. Tallenna se nyt – ei sitten, kun sormet tärisevät.
• Google-kääntäjä on ystäväsi, kun sanat loppuvat. Käytä sitä viestiä laatiessa.
• Tiedä, miten puhelimella lähetetään paikkatieto. Se voi olla tärkein tieto, jonka jaat.
• Me soitimme 112:een klo 16.30. Kopteri saapui klo 18.04.
• Pelastuspalvelu oli tehokas, yllättävän ystävällinen. Ei huutoa, ei syyttelyä. Vain apua.
• Älä hätäänny. Luota. Pidä yllä hyvää mieltä – vaikka jalat olisivat rakoilla ja mieli maassa.
• Jumala on hyvä. Ja joskus Hän lähettää helikopterin.